Unihäiriöisen lapsen jälkimainingeista toipuva äiti..

 Meidän perheessä kärsittiin muinoin ihan järjettömistä uniongelmista, kun toiseksi vanhimmalla lapsella todettiinkin pienenä se unihäiriö. Sen hoitamiseksi ei kyllä paljon voinut tehdä ja oltiinkin silloin vuosia sitten niin väsyneitä, että useimmiten tuntui, ettei jaksa sanoa kissaakaan. Tällä hetkellä tuo 9 vuotta täyttävä unihäiriöinen tapaus nukkuu itsenäisesti ja suht hyvin. Hänen unentarpeensa vuorokaudessa on selvästi vähemmän kuin muilla, mutta pääasia, että hän nukkuu. Ja osaa hän aamuvarhain viideltä/kuudelta herätessäänkin olla hissun kissun herättelemättä suotta meitä muita..

 Unihäiriöiden, allergioiden ja yövalvomisten jälkeen elämä on vähän rauhoittunut vuosien mittaan. Perheen kolme keskimmäistä lasta nukkuu melkein jo yönsä, välillä on kausia kun joku heistä heräilee ja unissaan kävelyä on jonkun verran. Alvin, perheen pienin sai oman sängyn meidän makkariin, mutta tiedättekös: Minä en ole uskaltanut häntä laittaa siihen nukkumaan. Olen odottanut ja odottanut, että kuin ihmeenkaupalla hän oppisi ihan itse sinne menemään ja käymään nukkumaan..

... Ai mitäkö pelkään? -Minä pelkään kuin ruttoa sitä tilannetta, että meillä ei taas moneen vuoteen nukuta. Mieluummin pidän hänet vierelläni ja nukun yöni kun käyn läpi sitä järjetöntä väsymystä mikä aikanaan oli.

Nyt kuitenkin vähän mukavuudenhalustakin haaveilen taas ja yritän hänelle puhua omassa sängyssä nukkumisesta. 2 v neuvolassa maaliskuussa kysyttiin mitenkäs ne yöt menee.. -No... Hyvin vaivalloisesti vastasin ja hetken mietin, että kerronko.. -Kunnes sanoin, että hyvinhän ne menee, kerran yössä, joskus kaksi syödään rintaa meillä. =D Tuota asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että viimeistään sitten kun mies jää heinäkuussa kesälomalle meillä opetellaan tissinsyönnistä öisin pois. =)  Jospa sitten opeteltaisiin myös tuonne omaan sänkyyn nukkuminen?